Mietteitä harrastelun maailmasta

Alustus

Painelin ennen opintojakson alkua kirjastoon haaliakseni kasaan mahdollisimman suuren määrän kurssikirjallisuutta. Tämä kyseinen teos on minulle jo jonkin verran tuttu. Vahvuusvaris on seikkaillut lasten luokissa useaan otteeseen. Mielestäni positiivisen sosiaalisen vahvistamisen roolia on yhteiskunnassamme väheksytty turhan pitkään. On tarpeetonta pitää yllä juron suomalaisen viittaa, vaan voimme huoletta alkaa huomaamaan enemmän hyvää ympärillämme! Painotan jälleen, että kirjoitteluni on päiväkirjamaista, avointa omaa pohdintaani, eikä se suoranaisesti sisällä teoksen kirjoittajien näkemystä. Mutta mikäli aihe kiinnostaa, suosittelen teosta lämpimästi. Aiheeseen pääset tutustamaan näillä nettisivuilla: https://positive.fi/huomaa-hyvaa-tuotteet/huomaa-hyvaa-kirjat-ja-kortit/

Alta lähtee oma mind-flowni. Kiva kun tulit lukemaan sen.

Hyvän huomaaminen

Olen alkanut harjoittaa hyvän huomaamista konkreettisesti arjessani jonkin aikaa sitten. Olen todennut, että kun päähäni tulee kaunis ajatus toisesta ihmisestä, annan sen aina päästä ilmoille. Mitäpä niitä pidättelemään! Kun näen bussipysäkillä olevalla tuntemattomalla kanssaodottelijalla kivan sateenvarjon, ei maksa kerrassaan yhtikäs mitään sanoa, että sulla on tosi kaunis sateenvarjo. Alkuun ehkä hämmentyneitä katseita tuli enemmänkin, mutta nykyään nämä reaktiot ovat vähentyneet. Saan usein hymyjä, mutta luulen, että jotain ratkaisevaa on tapahtunut myös omalle olemukselleni. Nimittäin, MINÄ olen alkanut saada myös näitä kommentteja. Vai huomaanko ne vain ensikertaa uudella tavalla? Aivan yllättäen ihmiset jäävät rupattelemaan kanssani kaupungilla ja lenkkipoluilla. Olen saanut paljon kiitosta hyvin käyttäytyvistä lapsistani, on kyselty sienikorini sisällöstä ja jaettu spontaaneja piirakkavinkkejä. Ulkonäköäni on kehuttu, ja olen osannut ottaa kehun vastaan. Tämä on tuonut minulle kuplivaa hyvää oloa ja askel on ollut kevyt.

Kirjassakin aika pian tuodaan esille se, että positiivinen psykologia on oikeastaan suurelti elämänfilosofia. Virittämällä aivot oikealle positiivisuuden taajuudelle, alkaa harjoitus tuottaa hedelmää ja luo yhteiskunnastamme mukavampaa paikkaa elää. Onnellisuus tavoitteena ja käsitteenä on kovin määrittelemätön ja laaja kokonaisuus, jota täytyy pilkkoa pienempii palasiin, jotta voimme lähteä tähtäämään sitä kohti. Onnellisuuden mittarit ovat aika hankalia. On helppo alkaa luettelemaan saavutuksia ja statussymboleita, perhettä ja harrastuksia, mutta mitä onnellisuus todella on? Yhteenkuuluvuutta, oivalluksia, rakkautta? Ehkä hyvää elämää, jolloin voimme elää tyytyväisinä itseemme ja elämäämme, joka sopii omille arvoillemme.

Luonnekasvatus

Olen iloinen siitä, että luonteen harjoittamista käsitellään yhä enemmän harjoitettavissa olevana taitona, kuin pelkkänä ominaisuutena ihmisessä. On aina mukavaa, että tarkastellaan laatikon ulkopuolelta sitä, miten tunteet, tempperamentti ja opitut tavat vaikuttavat siihen miten käsittelemme asioita ympärillämme.

Vaikka kirjassa oli paljon jo ennestään minulle tuttuja elementtejä, olin positiivisesti yllättynyt siitä, että sain sen avulla jälleen oivaltaa uutta. Kirjassa käsiteltiin esimerkiksi kasvun- ja muuttumattomuuden asenteita rinnakkain ja sain niistä hyvää perspektiiviä siihen, miksi on joskus niin hankalaa päästä yhteisee nuottiin joidenkin hankalien aiheiden kohdatessa, kun ihmisten ajatusmallit eroavat niin kovasti. Hyväkään toimintamalli ei ole kaikille ominainen tapa ratkoa asioita ja onhan se haastavaa lähteä tekemään joustoa ja kompromissia ratkaisukeskeisen ihmisen kanssa, jos on edelleen yhä kiinni tuossa konfliktin reaktiotunteessaan. Kasvun asenteen suhteen on hyvä muistaa edetä pikkuruisin askelein.

 

Pidän siitä

Koska kirja on hirmu helposti luettava. Hetkittäin kirja tuntuu todella siltä, että keskustelet toisen ihmisen kanssa, esimerkkikuvausiin on helppo samaistua, vaikkeivat ne suoraan kosketa omaa työtilannetta. Koulumaailmaan painottuessaan tilanteisiin on helppo samaistua, koska kouluhistoriaa on meillä kaikilla. Kirjassa on sopivassa suhteessa taulukoita ja sen lisäharjoitukset ovat mielenkiintoisia.

Ainoa mikä jätti tunteen hieman vaisuksi, oli kirjan loppupuolen haastattelutehtävä, mutta sen takana on itselleni tärkeä huomio, jonka tein jo kauan sitten. Itse en ole kokenut saaneeni nuorena kannustavaa opetusta tarpeeksi. Olen ollut aika vetäytyvä luonne ja edelleenkin touhukas työminäni eroaa aika paljon siitä, miltä sisäinen maailmani näyttää. Kuitenkin maailma oli kovin erilainen edellisten lamavuosien jälkeen, ja koulu- ja kasvatus kieli sitä aikaa. Koin usein olevani vääränlainen, joukkoon kuulumaton tai huonompi, koska vahvuuteni kanavoituivat jotenkin väärin. Olen aika herkkä luovuuteni suhteen ja arviointi on tuntunut enemmän arvostelulta. Vahvuuksien sijaan on painotettu haasteita ja kehityskohtia. Tämä toki vie eteenpäin jossain määrin, mutta kehityskohteiden tarjoaminen ulkoa päin on jollain tapaa kuitenkin aina ollut ristiriidassa sisäisen motivaation synnyttämiseen. Tässä saattaa olla vielä peruja siltä, että tuohon aikaan ei ehkä omien vahvuuksien tunnistamista pidetty mielenterveyttä edistävänä tekona, vaan kerskailuna, joka ei suomalaiseen kulttuuriin istu. Kirjan ensimmäisen osan loppu vahvisti näitä omia kokemuksiani siitä, että koulunäkökulmasta vahvuudet eivät ole oleellisesti kiinnostavia. Aika musertavaa.

Onneksi omien lasten kanssa on voinut toimia tavoilla, jotka korjaavat myös omia kiintymyssuhteiden haavoja ja siten olen saanut uudelleen kohdata sen pienen haavemaailmoissaan elelevän tyttösen ja olen voinut sanoa hänelle, että hei, haaveile vain, se on mieletön voimavara.

 

Päätin käyttää kirjan oppeja myös kurssitehtävään pedagogisen vahvuuden ja haasteen kartoittamiseen. Julkaisen asiasta lisää myöhemmin.

 

-Harrastelija-

 

 

Kun koronapandemia iski

Työskentelin osa-aikaisesti harrastusten parissa, minulla oli kouluikäinen lapsi ja kaksi nuorempaa, onneksi olin yhä osittain hoitovapaalla, joten kotiin jääminen ei tuntunut luonnottomalta. Lasten kanssa yhteinen aika lähensi koko sisaruskatrasta. Oli ihanaa, kun kenenkään ei tarvinnut lähteä minnekään aamuisin, vaan leikki rakentui yhdessä. Etäkoulusta tuli paljon esimerkiksi enkku-videoita, joita sitten koko katras hoilasi yhdessä.

Töitä ei tietenkään juurikaan ollut. Osittain joidenkin hommien hoitaminen korjaantui digiloikalla, mutta ei se ollut samanlaista. Juuri omia vahvuuksiani, vuorovaikutusta ja läsnäoloa en voinut saada välitettyä videoihin.

Oli pelottavaa

Taloudellinen epävarmuus ei tietysti sovi kenenkään hermoille pitkäksi aikaa. Onneksi oma perheemme selvisi ajasta ilman radikaalia tulojen muutosta, mutta näin läheltä, miten monille muille kävi huonommin. Oli raastavaa elää alituisessa liikkeessä, milloin leipä viedään suusta ja milloin liikuntatilat ja harrastukset taas suljetaan. Y-tunnukseni muste ei ollut edes kuivahtanut, kun tajusin, ettei tapahtuma- ja vapaa-ajan ohjaus nyt hetkeen tule kannattamaan. Olin jonkin aikaa täysin työttömänä, mutta koitin käyttää aikaa itseni kehittämiseen ja nautin suuresti ajastamme perheen kesken. Tiesin, että meille asiat ovat niin paljon paremmin, kuin monessa muussa perheessä. Toki sitkeästi itse olen koittanut parhaani mukaan toitottaa ihmisten oikeutta liikuntaan ja harrastuksiin ja niiden merkitystä kokonaisvaltaiselle hyvinvoinnille.

Koronavuosien nuoret

Kaikista isoimmin tuntui, että aalto iski yläkouluikäisiin ja toisen asteen opiskelijoihin, jotka ovat muutenkin herkässä iässä tipahtaa harrastuksista. Heille tarjottiin alituiseen etäkoulua ja kaikki yli 12-vuotiaille suunnattu suljettiin. Juuri nuoret kaipaavat kipeästi ryhmään kuulmista kodin ulkopuolella. Moniko rippikoulukokemus, wanhat, abit, penkkarit, discot ja päättäjäiset jäivät väliin? Saati sitten opintomessut ja kuntosalireissut? Aikuisuuden kynnyksellä on tärkeää pysyä mukana yhteiskunnassa, koska jokainen meistä tietää, että osattomuus ja yhteiskunnan rattaista putoaminen tulee kalliiksi niin yksilölle, kuin yhteiskunnalle.

Opettajien on mahdotonta seurata realistisesti oppilaiden kehitystä, jos he eivät koskaan tapaa heitä. Myöskin käsitys oppilaan voimavaroista ja vahvuuksista jää kartoittumatta ja on mahdotonta arvioida tuntiaktiivisuutta, jos oppijat ovat vain ikoneita näytöllä. Tämän sulun aiheuttamat vaurioit voivat näkyä vasta vuosien päästä.

 

Miten itse tein?

Olen tottunut työllistämään itseäni luovasti. Pursuan ideoita ja tykkään kohdata uusia haasteita. Mietin kovasti korona-aikaan, miten varmistaisin itselleni jatkumoa työlle samalla varmistaen sen, että nuorilla pysyy oikeus harrastaa. Perusteet sille, mikä milloinkin oli kiellettyä muuttuivat tiuhaan ja niissä oli jatkuvasti oltava hereillä.

Itse päätin siirtää toimintaa ulos ja lähdin tekemään luonto- ja elämystoiminnan ryhmiä, joille en löytänyt minkään sortin sulkuperusteita. Onnekseni kaupungissamme oli juuri käynnistynyt hanke maksuttoman harrastustoiminnan sisällyttämisestä koulupäiviin ja tuikkasin jalkani sinne rakoon. Ja voin kyllä sanoa, että päätös oli mitä mainioin.

Hankkeen myötä kurkistelin hieman muiden harrastusten kulisseihin ja löysin mukavia verkostointikumppanuuksia. Oli vapauttavaa työskennellä omalla mukavuusalueella vaihtelevissa olosuhteissa uusien motivoituneiden ryhmien kanssa tietäen, että just tämä on se mun juttu. Vaikka toistaiseksi olen hankkeesta jättäytynyt, pidän todella arvokkaana matalan kynnyksen harrastusten säilyttämistä ja lisäämistä. Munien hajauttaminen useisiin koreihin toi minulle paljon liikkumatilaa henkisesti ja taloudellisesti, enkä tiedä, miten ne yksilöt, jotka elivät elinkeinosulussa ja lomautusuhan alla eivät romuttuneet. Nostan hattua jokaiselle.

 

Työkentällä

Tuntuu todella kaukaiselta jo onneksi nuo hetket siitä, kun maskit ja käsidesit vyöryivät harrastustiloihin. Oli erikoista seurata millaisia reaktioita itsessä ja muissa ihmisissä heräsi uusien toimintamallien edessä. Onneksi hieman aikaisemmin olin juuri vihdoinkin lukenut Thomas Eriksonin Idiootit ympärilläni ja sen jatkoteokset ja suuri globaali kriisi oli mitä mainioin tuomaan esille meissä ihmisissä meidän vahvoja pohjaluonteitamme esille. Itselleni oli hyvä henkireikä havainnoida ihmisten reaktioita pohdiskellen, mikä tunne heissä herättää heidän reaktionsa. Helpompi oli ajatella, että ”hän on vihreä, hän on punainen”, ja kohdata ihmisiä heidän temperamenttinsä kautta ja se helpotti tunnetta siitä, että kaikki kritiikki kohdistuu suoraan minuun.

Itselläni oli nimittäin ensi kertaa tunne, että pystyn vaikuttamaan toimintamalleihini arkityössä yllättävän vähän. Jatkuvan tarkkailun ja ulkopuolisten suositusten ja määräysten välissä poukkoilu oli raskasta. Huomasin jopa hetkittäin, että fokus toiminnasta meinasi rakoilla. Mietin jopa alan vaihtoa, koska tunnistin itsessäni paljon uupumisen merkkejä.

Maski aiheutti äänen riittämättömyyttä, päänsärkyä, poissaoloja ja vaikeutti yllättävän paljon viestintää lasten kanssa. Tajusin jälleen uudelleen, miten suuri vaikutus ohjaamiseen kasvojen ilmeillä ja eleillä on toimintaan. Ilmeiden puuttuessa, jää vain sanat, jotka ovat joidenkin tutkimusten perusteella vain 7% viestinnästämme. Sillä en mitenkään voi antaa työhöni sitä 100%.

Tänä syksynä

Uskon, että sulku-uhat ovat vain paha muisto. Nautin etäopiskelusta suuresti. En tiedä lähtisinkö näin matalalla kynnyksellä tunnustelemaan koulutusmahdollisuuksia, jos etäopiskelu ei olisi muuttunut näin normaaliksi. On ihanaa, ettei tarvitse väkisin vääntäytyä paikalle kaikkiin kokouksiin fyysisesti, koska työn ulkopuolella olen melkoinen introvertti. Se välillä kummastuttaa itseänikin, miten kaukana työminäni on ammattiminääni, mutta se myös tuo helpotuksen arjen ja työn erottamiseen.

Olen poistanut myös työsähköpostit puhelimetani ja rajaan viikosta vain tietyt ajat niiden katseluun. Tietynlainen ”etä-ähky” on saanut minut heräämään yhä enemmän omien rajojeni kunnioittamiseen. Ensimmäistä kertaa kahdeksaan vuoteen en ole mukana vapaaehtoistyössä syksyn aikana. Se on ollut iso osa minua eri muodoissa, mutta tänä syksynä aion pysähtyä enemmän. Olen jo istunut sohvalla monena iltana!

Edelleen aion pitää huolta kehostani liikunnan, levon ja ravinnon suhteen ja tankkaan vitamiineja. Keskityn hyvään energiaan ja pyrin tänä syksynä olemaan uteliaampi. Olen suunnitellut, että saatan flunssakautena palata maskin käyttöön jos se tuntuu minusta oikealta. Olen tyytyväinen siihen, että ihmisten oma valinta on nyt korostuneempi, eikä pakkoa tule ulkopuolelta. Samaa aikaa on myös yhä hyväksytympää halu pysytellä terveenä.

Olen kovasti miettinyt miten herkästi tänä vuonna käännytän lapsia harrastuksista ovella. Jo nyt huomaa, että ”normaaliin” on palattu ja miedosti räkäiset lapset ovat palanneet toimintaan. Liekö tämä lasten edun mukaista? Tuskin.

Opintojen fokus on tuonut minulle jo ennen alkuaan paljon lisää itsevarmuutta ja orientaatiopäivä lisäsi sitä paljon. Uskon, että tästä tulee hyvä syksy.

Happihyppelemään lähtee tämä Harrastelija!

 

Oppiminen, motivaatio ja tunteet nuoren harrastajan elämässä.

Tämä tulee varmasti olemaan hyvä luento lämmittelemään ajatusta siitä, mikä meitä kuljettaa kohti harrastuksia. Monesti olen töissäni arvuutellut sitä, kukahan on keksinyt sen, että lapsen kuuluu harrastaa.

Muutaman kerran olen kuitenkin löytänyt itseni ajatuksen parista, että onpas minulla uusi mahtava ryhmä töissä, josta suorastaan kumpuaa innostus ja sisäinen motivaatio. En silloin voi kuin hieman tuuletella, koska lähtökohtaisesti ihminen on aina parhaillaan, kun saa tehdä sitä mistä nauttii. Se helpottaa toki myöskin ohjaajan työtä, kun ryhmästä löytyy kiinnostusta kyseiseen lajiin tai toimintaan. Ideat suorastaan kuplivat sisältä ja toiminta on sulavaa ja jouhevaa, eikä kukaan tahtoisi tunnin lopulla lähteä kotiin. Kun sitten taas toisaalta on vaikeaa tanssittaa ihmistä, joka ei alkuunkaan tahdo liikkua. You know what I mean?

 

Kerhokupla

En ole löytänyt parempaa sanaa kuvaamaan sitä, kun maailma katoaa ryhmän ympäriltä ja kaikki sen sisällä toimivat yhteen nuottiin. Itselleni parhaita hetkiä ovat ollaat ne, joissa ohjaaja ikäänkuin tekee itsensä tarpeettomaksi ja ryhmä alkaa vetää toimintaa. Silloin voi vain hymyillä itsekseen ja miettiä, että ryhmä ja luovuus on syntynyt. Ilman motivaatiota, sitä ei ehkä tapahtuisi. Ilman tunnetta siitä, että olemme (hyvä) ryhmä, sitä ei ehkä tapahtuisi? Tämä kupla on yllättävän hauras ja näitä kuplia ei välttämättä pääse syntymään jokaisella harrastuskerralla. Jo vanhemman läsnäolo, tai useiden ryhmäläisten yhdenainainen poissaolo voi vaikuttaa dynamiikkaan yllättävän paljon. Sekin, jos ryhmässä on joku, joka ei tahdo olla, tai ei koe olevansa tasa-arvoinen osa ryhmää saattaa pitää toimintaa rikkonaisena.

 

Mitä sille voisi tehdä? Olen ollut yllättynyt siitä, että vanhempien kanssa keskustellessa saattaa tulla aikamoisia yhteentörmäyksiä jo ajatuksessa, onko harrastus lapselle sopiva. Itse en näe mitään järkeä siinä, että lasta tuodaan harrastukseen jossa käydään pitkin hampain ja koen myös ohjaajana velvollisuutta kertoa lapsen motivaatiopuutteesta toimintaan. Kyseessähän ei suinkaan ole kritiikki, ei lasta, eikä harrastusta kohtaan, vaan se, ettei motivaatio vaan nyt ole kohdallaan. En minäkään innokkaana maastopyöräilijänä kertakaikkiaan saa viritettyä aivojani siihen, että saisin hurahdettua golfiin, mutta en väitä siksi, että kaikki golf-opettajat ovat huonoja työssään. En usko että mikään pakkoharrastaminen on kovinkaan hedelmällistä. Tokikin, kun oma laji on valittu, niin varmasti jokaiselle meistä tulee kausia, jolloin motivaatiota saa etsiä, mutta jos se pitkään on hukassa, on mielestäni tauon paikka. Sitä ennen pieni patistelu ei automaattisesti ole pahasta.

Mitä motivaatio on?

Motivaatio syntyy minun oman kokemukseni mukaan siitä, että harrastamisessa voi kokea onnistumista. Sopivassa suhteessa haastetta ja sitä, että voi kehittyä. Jos kehittyminen pysähtyy, oma motivaationi selkeästi laskee. Kun olin neulonut neljännen villapaitani ja edelleen ne olivat hyvin kummallisen muotoisia, menetin kiinnostukseni. Realistinen kuva onnistumisesta meni liian kaukaiseksi ja ilman mahdollisuutta saavuttaa asetetut tavoitteet, ei ole motivaatiota.

Myös työssä, omaa motivaatiota syö se, että ryhmään tulee lapsia, joilla ei ole lainkaan motivaatiota ja jos se ei lainkaan tunnu heräävän on se kaikkien ajan tuhlaamista. Se syö myös resursseja kohdata ja ohjata niitä yksilöitä, joille juuri tämä kyseinen harrastus sopisi. On ihan äärettömän surullista, kun motivoitunut ja lahjakas lapsi lopettaa harrastuksensa sen takia, että väärään harrastukseen dumpattu yksilö terrorisoi toimintaa. Tuntuu absurdilta, että vanhemmat ottavat asian usein kritiikkinä lastaan kohtaan, mutta itse näen, ettei lapsen oman edun mukaista ole ajaa häntä tuohin tilanteeseen. Aivan toisen lajin parissa he voivat loistaa aivan eri tavalla. Kun on se motivaatio.

Tunteet harrastuksessa

Tuossa edellisessä kappaleessa käyttämäni termit yksilöstä, joka terrorisoi ryhmää, mitä luulet, että hän käy läpi? Tunteeko hän olevansa oikeanlainen ja oikeassa paikassa? Lapset osaavat sanoa julmasti toisilleen ja lapsi saa nopeasti leimaavia nimityksiä, kuten härikkö, riehuja, tyhmä, huutaja. Ei heillä oikein ole työkaluja vielä parempaan. Motivaatio ei ole lapselle niin tuttu käsitys. On haluja ja emmä haluja. Eikä lapsi välttämättä osaa esittää innokasta tai jaksa pitkän päivän jälkeen enää ryhtyä pitkin hampain toimintaan joka ei yhtään innosta. Saatan itsekin sadepäivänä todeta, että lenkkarit jäävät kaappiin. Lapselle on todella tuhoisaa joutua olemaan mukana vapaa-ajan vietossa, joka ei tuo iloa elämään. Lapset joiden persoona on vasta kasvamassa ovat erityisen alttiita sulautumaan muotteihin, joita heille väkisin sovitetaan. Häirikön muotti ei pitäisi tulla kenenkään kohtaloksi.

Harrastuksessa pitäisi nimenomaan kasvaa itsevarmuutta, iloa, onnea ja ylpeyttä, joka vie ihmistä eteenpäin ja kannattelee arjessa. Tunne, että minä kelpaan. Olen hyvä ja taitava. Sehän se on kaiken oppimisen lähde. Muuten oppiminen voi lähteä negatiivisen kasvun suhteen.

Odotuksia

Odottelen kovasti sitä, millaisia uusia näkökulmia voin saada motivaation herättämiseksi ja  miten nivelvaiheiden motivaatio saadaan pysymään yllä. Miten voisimme turvata sen, ettei nuorten motivaatio liikuntaan katkeaisi murrosiässä ja kuinka voisimme tarjota uusia motivoivia harrastuksia nuorille, jotka ovat joko tipahtaneet harrastuksista, tai eivät ole vielä löytäneet lajiaan.

Mielenkiintoinen haaste, jota olen työssäni paljon pohtinut, on näiden lasten kohtaaminen, joita ei elämänsä aikana ole koskaan aidosti kohdattu tällä tavalla. Kuinka yllättävää on se, miten vaikeaa on tulla nähdyksi vahvuuksia omaavana yksilönä, kun omat kokemukset nähdyksi tulosta on vain se, että näyt liikaa.

Maailma muuttuu alati digitaalisemmaksi ja digikohtaamisten lisääntyessä arjen vuorovaikutus luontaisesti vähenee. Leikkipuistoissa näkyy vanhempia bluetooth kuulokkeet korvissa, puhelimet kourassa ja lapset roplaavat vaunuissa YouTubea pienillä hiekkaisilla sormillaan, eikä kohtaamista tapahdu.

Normaalien vuorovaikutustaitojen puute näkyy myös lasten varhaisessa harrastustoiminnassa. Aikuiset eivät jaksa olla läsnä vauvamuskarissa, vaan selaavat samalla iltalehteä älylaitteellaan ja heiluttavat rytmimunaa poissaolevasti. Millaisen mallin tämä antaa lapsillemme? Yhä useammin vanhempia houkuttaa harrastusmuodot, joissa toiminta on vapaata leikkiä, ”valvottua, ei ohjattua”- muotoista, koska se vapauttaa myös vanhemmat osallistumisesta. Samalla ryhmätaidot rapistuvat, tai jopa eivät pääse lainkaan syntymään.

Millaisia vahvuuksia minun pitäisi ohjaajana käyttää, jotta pääsisin pureutumaan tähän? Jos on tottunut saamaan kaiken heti, on kovin, kovin vaikea motivoitua jonottamiseen tai oman vuoron odottamiseen. Olen ollut hämmästynyt siitä, miten vaikeaksi ryhmäleikkien ohjaaminen muuttuu, kun joukossa on useampi lapsi, joilla on tarve olla pääroolissa alituiseen.

Käytännössä

Hippaleikki ei onnistu, kun ryhmässä on joku joka kävelee hipan luo ilmoittaen, että ota minut kiinni, tahdon olla hippa. Ja kun hipaksi on päästy, juostaan ympäri kenttää muita vältellenja näyttävästi elehtien, että hippa muuten juoksee tässä. Katsokaa kaikki minua! Kasvavatko tässä ehkä jopa tulevaisuuden narsistit? Onneksi leikki on helppoa kääntää tässä vielä toisin päin ohjaajalla, eka joka saa hipan kiinni on seuraava hippa. Vaan tässä kohti hippa suuttuu, ettei sääntöjä voi muuttaa kesken kaiken. Tell me about that!

Kuinka siis motivoida upeat yksilöt toimimaan ryhmänä, kun he ovat jo monitaitureita, jotka voivat kentällä toimia hyökkääjänä, puollustajana, maalivahtina ja tuomarina? Uskon, että minulla on aiheesta vielä paljon mehukasta opittavaa ja on mahtavaa päästä kuulemaan, millaisilla keinoilla muut harrastusten ohjaajat purkavat näitä tilanteita, onkohan joitakin harrastuksia joissa nämä ilmiöt korostuvat tai loistavat poissaolollaan?

Mahtavaa saada pohdiskeluseuraa.

Hyviä pohdiskeluhetkiä toivottelee Harrastelija

Tervetuloa!

Tämä on ensimmäinen blogimerkintäni tällä alustalla, kiva kun löysit tänne. Käytän tätä alustaa opintojeni itsereflektoinnissa, päiväkirjana. Opiskelen syksyn aikana muutaman opistopisteen verran lasten ja nuorten harrastustoiminnan pedagogisista perusteista. Viime opiskeluista onkin jo vierähtänyt hyvä tovi ja välillä tekee hyvää pysähtyä perusasioiden äärelle.

 

About me.

Olen valmistunut vapaa-ajan ohjaajaksi miltei kymmenen vuotta sitten ja suurimman osan oman alan töistä olen sen jälkeen tehnyt erilaisten harrastusten parissa. Työ on ehdottomasti ollut loistava voimavara arjessa.

Minulla on itselläni kolme lasta, kaksi heistä jo koulussa ja olen pitänyt todella tärkeänä sitä, että saan kasvattaa heitä kotona mahdollisimman pitkään. Toki he ovat kaikki saaneet osallistua jonkinlaisiin kodin ulkopuolisiin varhaiskasvatusellisiin aktiviteetteihin, mutta pääsääntöisesti ovat saaneet kasvaa kotona meidän vanhempien vuorotellessa hoitovastuusta. Nuorin lapsemme oli noin kolme kuukautta kun hyppäsin jo kevyelti sunnuntaityöhön.

Liikunta on minulle intohimo, jota haluan päästä toteuttamaan myös työssäni. Se on tuonut paljon arjen jaksamista pienten lasten kanssa. Tiedän itse, että omat voimavarani olisivat olleet vähäisemmät, jos en voisi lainkaan työskennellä pitkiin aikoihin. Jokainenhan meistä haluaa kantaa kortensa kekoon yhteiskunnallisesti ja taloudellisesti, right?

 

Harrastusten maailma on ollut minulle sinänsä otollinen työalusta, koska sen on voinut loistavasti tasapainottaa perhearjen kanssa. Työtunteja on ollut tarjolla useissa eri ympäristöissä ja olen työllistänyt itseäni sekä kevytyrittäjänä, extraajana että tuntityössä. Työn määrää on siten voinut säädellä arjen kiireisiin sopivaksi. Nyt kun poikaset ovat kasvaneet suuremmaksi, voisi tasaisempikin työaika välillä jo maistua. Joten hyvää työntekijää etsivät, saa soitella! *vink*

 

Harrastuksissa minulle tärkeitä arvoja ovat mm se, että kaikki ovat samalla viivalla, kaikilla on oikeus harrastaa, tule sellaisena kuin olet! Erityisesti keveän mielen harrastaminen on minulle sydämen asia. Harrastelu saa olla juuri sellaista, keveää arjen iloa ja liikuttajaa. Oma vapaa-ajan verkosto, ryhmä jonne olen tervetullut, jengi johon kuulun. Kepeyttä. Olen toki itsekin joskus hieman kilpaillut, mutta syystä tai toisesta se on sitten jäänyt sitovuutensa vuoksi.

Nykymaailmassa meille on asetettu muutenkin niin kovin paljon tavoitteita ja paineita olla aina vaan superimpeja, isompia, energisempiä, tuloksekkaampia, tehokkaampia, jaksavampia. Ja samalla ollaan myös masentuneempia, ahdistuneempia ja ylipainoisempia kuin koskaan. Niin ehkä pienelle keveydelle olisi tosiaan tilaa.

Ai opiskelemaan?

Syy miksi hyppäsin jälleen koulunpenkille oli se, että vaikka työskentelen lapsiryhmien kanssa, on työni määritelty yksintyöskentelyksi isoilta osin. Etenkin silloin, kun olen luonut uutta palvelua aivan täysin tyhjästä itsekseni, olen lopulta aika yksin sen kanssa. Ryhmä näkee ohjauksesta vain tuon pelkän aktiivisen toiminnan, työnantaja tuloksen ja heh, vanhemmat hintalapun. Mutta tämä työhän on NIIIIIN paljon enemmän.

Teen pohjatyötä, suunnitelmia, laskentaa, reflektointia, tilastointia, perustelen omaa toimintaani ja kehitän osaamistani alituiseen. Ja asioista ääneen puhuminen kuitenkin tuo aina niin kovin paljon lisää perspektiiviä. Ehkä joku muu jossain miettii ihan samoja juttuja mitä itse käyn läpi omassa työssäni! Nuoriso- ja kasvatusala on aina jatkuvassa liikkeessä, yhteiskunta muuttaa ja sen nuorimmat edustajat siinä samassa. Työ on jo nyt kovin erilaista, kuin mitä se oli kun olin ensimmäisiä kertoja asiakastyössä. Olen itse mennyt hurjasti eteenpäin oman henkisen kasvuni myötä ja varmasti minullakin on aivan erilaiset lähtökohdat omaksua oppimaani taas tällä tietotaidolla mitä nyt on karttunut. Ihanaa kun on ala, jossa ei koskaan voi olla liian valmis!

Ja vielä lopuksi varoitusteksti.

Tarkastelen teksteissäni ilmiöitä omasta näkövinkkelistäni, tarkoitukseni ei ole missään vaiheessa loukata ketään, tai esittää olevani muita enemmän oikeassa. Olen tunnettu siitä, että etsiskelen hopeareunuksia välillä sellaisista myrskypilvistä, että kanssaihmiseni hermostuvat, mutta pohdiskelu on minulle loistavaa ajanvietettä, minkäs sitä vauhdikkaille aivoilleen mahtaa.

 

Toivottavasti pysyt kyydissä!

-harrastelija