Oppiminen, motivaatio ja tunteet nuoren harrastajan elämässä.
Tämä tulee varmasti olemaan hyvä luento lämmittelemään ajatusta siitä, mikä meitä kuljettaa kohti harrastuksia. Monesti olen töissäni arvuutellut sitä, kukahan on keksinyt sen, että lapsen kuuluu harrastaa.
Muutaman kerran olen kuitenkin löytänyt itseni ajatuksen parista, että onpas minulla uusi mahtava ryhmä töissä, josta suorastaan kumpuaa innostus ja sisäinen motivaatio. En silloin voi kuin hieman tuuletella, koska lähtökohtaisesti ihminen on aina parhaillaan, kun saa tehdä sitä mistä nauttii. Se helpottaa toki myöskin ohjaajan työtä, kun ryhmästä löytyy kiinnostusta kyseiseen lajiin tai toimintaan. Ideat suorastaan kuplivat sisältä ja toiminta on sulavaa ja jouhevaa, eikä kukaan tahtoisi tunnin lopulla lähteä kotiin. Kun sitten taas toisaalta on vaikeaa tanssittaa ihmistä, joka ei alkuunkaan tahdo liikkua. You know what I mean?
Kerhokupla
En ole löytänyt parempaa sanaa kuvaamaan sitä, kun maailma katoaa ryhmän ympäriltä ja kaikki sen sisällä toimivat yhteen nuottiin. Itselleni parhaita hetkiä ovat ollaat ne, joissa ohjaaja ikäänkuin tekee itsensä tarpeettomaksi ja ryhmä alkaa vetää toimintaa. Silloin voi vain hymyillä itsekseen ja miettiä, että ryhmä ja luovuus on syntynyt. Ilman motivaatiota, sitä ei ehkä tapahtuisi. Ilman tunnetta siitä, että olemme (hyvä) ryhmä, sitä ei ehkä tapahtuisi? Tämä kupla on yllättävän hauras ja näitä kuplia ei välttämättä pääse syntymään jokaisella harrastuskerralla. Jo vanhemman läsnäolo, tai useiden ryhmäläisten yhdenainainen poissaolo voi vaikuttaa dynamiikkaan yllättävän paljon. Sekin, jos ryhmässä on joku, joka ei tahdo olla, tai ei koe olevansa tasa-arvoinen osa ryhmää saattaa pitää toimintaa rikkonaisena.
Mitä sille voisi tehdä? Olen ollut yllättynyt siitä, että vanhempien kanssa keskustellessa saattaa tulla aikamoisia yhteentörmäyksiä jo ajatuksessa, onko harrastus lapselle sopiva. Itse en näe mitään järkeä siinä, että lasta tuodaan harrastukseen jossa käydään pitkin hampain ja koen myös ohjaajana velvollisuutta kertoa lapsen motivaatiopuutteesta toimintaan. Kyseessähän ei suinkaan ole kritiikki, ei lasta, eikä harrastusta kohtaan, vaan se, ettei motivaatio vaan nyt ole kohdallaan. En minäkään innokkaana maastopyöräilijänä kertakaikkiaan saa viritettyä aivojani siihen, että saisin hurahdettua golfiin, mutta en väitä siksi, että kaikki golf-opettajat ovat huonoja työssään. En usko että mikään pakkoharrastaminen on kovinkaan hedelmällistä. Tokikin, kun oma laji on valittu, niin varmasti jokaiselle meistä tulee kausia, jolloin motivaatiota saa etsiä, mutta jos se pitkään on hukassa, on mielestäni tauon paikka. Sitä ennen pieni patistelu ei automaattisesti ole pahasta.
Mitä motivaatio on?
Motivaatio syntyy minun oman kokemukseni mukaan siitä, että harrastamisessa voi kokea onnistumista. Sopivassa suhteessa haastetta ja sitä, että voi kehittyä. Jos kehittyminen pysähtyy, oma motivaationi selkeästi laskee. Kun olin neulonut neljännen villapaitani ja edelleen ne olivat hyvin kummallisen muotoisia, menetin kiinnostukseni. Realistinen kuva onnistumisesta meni liian kaukaiseksi ja ilman mahdollisuutta saavuttaa asetetut tavoitteet, ei ole motivaatiota.
Myös työssä, omaa motivaatiota syö se, että ryhmään tulee lapsia, joilla ei ole lainkaan motivaatiota ja jos se ei lainkaan tunnu heräävän on se kaikkien ajan tuhlaamista. Se syö myös resursseja kohdata ja ohjata niitä yksilöitä, joille juuri tämä kyseinen harrastus sopisi. On ihan äärettömän surullista, kun motivoitunut ja lahjakas lapsi lopettaa harrastuksensa sen takia, että väärään harrastukseen dumpattu yksilö terrorisoi toimintaa. Tuntuu absurdilta, että vanhemmat ottavat asian usein kritiikkinä lastaan kohtaan, mutta itse näen, ettei lapsen oman edun mukaista ole ajaa häntä tuohin tilanteeseen. Aivan toisen lajin parissa he voivat loistaa aivan eri tavalla. Kun on se motivaatio.
Tunteet harrastuksessa
Tuossa edellisessä kappaleessa käyttämäni termit yksilöstä, joka terrorisoi ryhmää, mitä luulet, että hän käy läpi? Tunteeko hän olevansa oikeanlainen ja oikeassa paikassa? Lapset osaavat sanoa julmasti toisilleen ja lapsi saa nopeasti leimaavia nimityksiä, kuten härikkö, riehuja, tyhmä, huutaja. Ei heillä oikein ole työkaluja vielä parempaan. Motivaatio ei ole lapselle niin tuttu käsitys. On haluja ja emmä haluja. Eikä lapsi välttämättä osaa esittää innokasta tai jaksa pitkän päivän jälkeen enää ryhtyä pitkin hampain toimintaan joka ei yhtään innosta. Saatan itsekin sadepäivänä todeta, että lenkkarit jäävät kaappiin. Lapselle on todella tuhoisaa joutua olemaan mukana vapaa-ajan vietossa, joka ei tuo iloa elämään. Lapset joiden persoona on vasta kasvamassa ovat erityisen alttiita sulautumaan muotteihin, joita heille väkisin sovitetaan. Häirikön muotti ei pitäisi tulla kenenkään kohtaloksi.
Harrastuksessa pitäisi nimenomaan kasvaa itsevarmuutta, iloa, onnea ja ylpeyttä, joka vie ihmistä eteenpäin ja kannattelee arjessa. Tunne, että minä kelpaan. Olen hyvä ja taitava. Sehän se on kaiken oppimisen lähde. Muuten oppiminen voi lähteä negatiivisen kasvun suhteen.
Odotuksia
Odottelen kovasti sitä, millaisia uusia näkökulmia voin saada motivaation herättämiseksi ja miten nivelvaiheiden motivaatio saadaan pysymään yllä. Miten voisimme turvata sen, ettei nuorten motivaatio liikuntaan katkeaisi murrosiässä ja kuinka voisimme tarjota uusia motivoivia harrastuksia nuorille, jotka ovat joko tipahtaneet harrastuksista, tai eivät ole vielä löytäneet lajiaan.
Mielenkiintoinen haaste, jota olen työssäni paljon pohtinut, on näiden lasten kohtaaminen, joita ei elämänsä aikana ole koskaan aidosti kohdattu tällä tavalla. Kuinka yllättävää on se, miten vaikeaa on tulla nähdyksi vahvuuksia omaavana yksilönä, kun omat kokemukset nähdyksi tulosta on vain se, että näyt liikaa.
Maailma muuttuu alati digitaalisemmaksi ja digikohtaamisten lisääntyessä arjen vuorovaikutus luontaisesti vähenee. Leikkipuistoissa näkyy vanhempia bluetooth kuulokkeet korvissa, puhelimet kourassa ja lapset roplaavat vaunuissa YouTubea pienillä hiekkaisilla sormillaan, eikä kohtaamista tapahdu.
Normaalien vuorovaikutustaitojen puute näkyy myös lasten varhaisessa harrastustoiminnassa. Aikuiset eivät jaksa olla läsnä vauvamuskarissa, vaan selaavat samalla iltalehteä älylaitteellaan ja heiluttavat rytmimunaa poissaolevasti. Millaisen mallin tämä antaa lapsillemme? Yhä useammin vanhempia houkuttaa harrastusmuodot, joissa toiminta on vapaata leikkiä, ”valvottua, ei ohjattua”- muotoista, koska se vapauttaa myös vanhemmat osallistumisesta. Samalla ryhmätaidot rapistuvat, tai jopa eivät pääse lainkaan syntymään.
Millaisia vahvuuksia minun pitäisi ohjaajana käyttää, jotta pääsisin pureutumaan tähän? Jos on tottunut saamaan kaiken heti, on kovin, kovin vaikea motivoitua jonottamiseen tai oman vuoron odottamiseen. Olen ollut hämmästynyt siitä, miten vaikeaksi ryhmäleikkien ohjaaminen muuttuu, kun joukossa on useampi lapsi, joilla on tarve olla pääroolissa alituiseen.
Käytännössä
Hippaleikki ei onnistu, kun ryhmässä on joku joka kävelee hipan luo ilmoittaen, että ota minut kiinni, tahdon olla hippa. Ja kun hipaksi on päästy, juostaan ympäri kenttää muita vältellenja näyttävästi elehtien, että hippa muuten juoksee tässä. Katsokaa kaikki minua! Kasvavatko tässä ehkä jopa tulevaisuuden narsistit? Onneksi leikki on helppoa kääntää tässä vielä toisin päin ohjaajalla, eka joka saa hipan kiinni on seuraava hippa. Vaan tässä kohti hippa suuttuu, ettei sääntöjä voi muuttaa kesken kaiken. Tell me about that!
Kuinka siis motivoida upeat yksilöt toimimaan ryhmänä, kun he ovat jo monitaitureita, jotka voivat kentällä toimia hyökkääjänä, puollustajana, maalivahtina ja tuomarina? Uskon, että minulla on aiheesta vielä paljon mehukasta opittavaa ja on mahtavaa päästä kuulemaan, millaisilla keinoilla muut harrastusten ohjaajat purkavat näitä tilanteita, onkohan joitakin harrastuksia joissa nämä ilmiöt korostuvat tai loistavat poissaolollaan?
Mahtavaa saada pohdiskeluseuraa.
Hyviä pohdiskeluhetkiä toivottelee Harrastelija